Moi.
Mä oon Vilja, oon kohta seittemäntoista kesänen angstiteini,
niinku useimmat varmaan tieski. Mä sairastan masennusta, ja se
diagnosoitiin mulla ekan kerran vasta yläasteeni puolivälissä
(about). Mä oon käyny puhuu asioistani, oon käyny psykofyysisessa
terapiassa, oon käyny akuuttiyksikössä lepäämässä, oon pariin
otteeseen meinannut tappaa itseni, ja olen edelleenkin itsetuhoinen
ja masentunut. En tiedä miten te näette tän kaiken minussa, mutta
mä tunnen sen tosi väsyttävänä, ja raskaana, jonka takia, yritin
suojella ystäviäni, hymyilemällä ulkona, ja itkemällä illalla
kotona. Mä oon taistellut kohta neljä vuotta tätä vastaan, ja oon
muuttunu matkan varrella paljon, ja mun tukijoukotki on muuttunu. Mut
mun masennus ei muutu, ei ainakaan parempaan.
Mä
oon oikeestaan masennuksen alusta asti, kuullu sitä että tää ois
huomion takia. Mut tässä lähiviikkoina, mä oon kuullu, kun mun
hyvät ystävät on miettiny sitä, tai
oikeestaan vaan ollu varmoja siitä että tää kaikki on huomion
takia.
Mä en aio sanoo nimii enkä mitään, mä en kirjota tätä myöskään
sen takia, että ne sais jotenki katuu sanomisiaan, tai nyt pyytelis
multa anteeks. Ei. Mä kirjotan tän, koska mä haluan päästä
asian yli, kirjotan
tän koska en halua että ihmiset epäilevät, että huomiota
haettaisiin masennuksen kautta. Joo, surullista on, että
sellaisiakin ihmisiä saattaa olla, mutta voin sanoa, etten ole
sellainen. Kyllä, haen huomiota, ja niinkuin me kaikki ihmiset, me
myös tarvitsemme huomiota. Haen huomiota ääntelemällä jotain
ulkona kavereiden seurassa, että saisin heidän huomionsa, välillä
saa myös ohikulkijoiden huomion. :D Saatan hakea huomiota räikeillä
meikeillä, tai sitten vain tunnen oloni paremmaksi meikkiä
kasvoillani. Saatan hakea huomiota spämmäämällä kavereiden
snapchatteja, tai whatsapp keskusteluja, jotta saisin heidän
huomion. Ja on varmasti vielä monia tapoja, joilla haen ihmisten
huomiota, mutten valitettavasti muista juuri nyt mitään muuta.
Mutta uskokaa tai älkää, masennus ei ole keino, jolla haen
huomiota. Masennus on sairaus, ja minä olen sairas. Kuinka karulta
se kuulostaakin myöntää asia niin, olen vain sairas. En ole
koskaan sisäistänyt asiaa, että miksi masennuksella haettaisiin
huomiota. En
mä esitä että mun jalka olis murtunu, jotta saisin huomiota??? Jos
mulla olisi mahdollisuus, mä valitsisin, että olisin terve, ei
kukaan vapaaehtoisesti halua olla sairas. Vai haluaako?? Mä en
valinnut tätä, eikä mun vanhemmat valinnut tätä mulle. Sen
sijaan, että pyytäisin anteeksi sitä, kuinka oon johtanu harhaan
ihmisiä sillä, että tää kaikki olis huomion takia, mä annan
asian vaan olla. Mun mielestä mulla ei ole mitään anteeksi
pyydettävää, en pyytäis teiltä anteeks, jos mun jalka olis
murtunu, ja menisitte epäilemään sen olevan vain huijausta.
Ajatelkaa niin. Mä tiedän, että ihmiset jotka on näin luullut,
katuu sanojaan, ja tietää ettei tää oo mitään kulissia. Mut
valitettavasti, voin sanoa, että on ihmisiä, jotka varmasti
luulevat edelleenkin että mä haen vain huomiota.
Mulle
tuli hirveen levee hymy kasvoille, kun rupesin miettimään ihmisiä,
ja tapahtumia, jotka on lähipäivinä/kuluneen viikon aikana, saanu
mut hymyilee. Mä haluan kiittää teitä kaikkia, siitä että ootte
just tommosia, ja saatte mut ehkä hitusen, uskomaan seuraavaan
päivään. Ootte
te sit saanu mut nauramaan, tai tsempannu jaksamaan, niin kiitos. <3
Kiitos
teille, Noona, Lilja, Oliver, Katri, Tekla, Nikita, Osmo, Oskari,
Jasper, Rin,
Valtteri, Eero + ehkä mun perhe?? :D
xoxo
Vilja
