Pelkkä huomiohuora?!

Moi. Mä oon Vilja, oon kohta seittemäntoista kesänen angstiteini, niinku useimmat varmaan tieski. Mä sairastan masennusta, ja se diagnosoitiin mulla ekan kerran vasta yläasteeni puolivälissä (about). Mä oon käyny puhuu asioistani, oon käyny psykofyysisessa terapiassa, oon käyny akuuttiyksikössä lepäämässä, oon pariin otteeseen meinannut tappaa itseni, ja olen edelleenkin itsetuhoinen ja masentunut. En tiedä miten te näette tän kaiken minussa, mutta mä tunnen sen tosi väsyttävänä, ja raskaana, jonka takia, yritin suojella ystäviäni, hymyilemällä ulkona, ja itkemällä illalla kotona. Mä oon taistellut kohta neljä vuotta tätä vastaan, ja oon muuttunu matkan varrella paljon, ja mun tukijoukotki on muuttunu. Mut mun masennus ei muutu, ei ainakaan parempaan.

Mä oon oikeestaan masennuksen alusta asti, kuullu sitä että tää ois huomion takia. Mut tässä lähiviikkoina, mä oon kuullu, kun mun hyvät ystävät on miettiny sitä, tai oikeestaan vaan ollu varmoja siitä että tää kaikki on huomion takia. Mä en aio sanoo nimii enkä mitään, mä en kirjota tätä myöskään sen takia, että ne sais jotenki katuu sanomisiaan, tai nyt pyytelis multa anteeks. Ei. Mä kirjotan tän, koska mä haluan päästä asian yli, kirjotan tän koska en halua että ihmiset epäilevät, että huomiota haettaisiin masennuksen kautta. Joo, surullista on, että sellaisiakin ihmisiä saattaa olla, mutta voin sanoa, etten ole sellainen. Kyllä, haen huomiota, ja niinkuin me kaikki ihmiset, me myös tarvitsemme huomiota. Haen huomiota ääntelemällä jotain ulkona kavereiden seurassa, että saisin heidän huomionsa, välillä saa myös ohikulkijoiden huomion. :D Saatan hakea huomiota räikeillä meikeillä, tai sitten vain tunnen oloni paremmaksi meikkiä kasvoillani. Saatan hakea huomiota spämmäämällä kavereiden snapchatteja, tai whatsapp keskusteluja, jotta saisin heidän huomion. Ja on varmasti vielä monia tapoja, joilla haen ihmisten huomiota, mutten valitettavasti muista juuri nyt mitään muuta. Mutta uskokaa tai älkää, masennus ei ole keino, jolla haen huomiota. Masennus on sairaus, ja minä olen sairas. Kuinka karulta se kuulostaakin myöntää asia niin, olen vain sairas. En ole koskaan sisäistänyt asiaa, että miksi masennuksella haettaisiin huomiota. En mä esitä että mun jalka olis murtunu, jotta saisin huomiota??? Jos mulla olisi mahdollisuus, mä valitsisin, että olisin terve, ei kukaan vapaaehtoisesti halua olla sairas. Vai haluaako?? Mä en valinnut tätä, eikä mun vanhemmat valinnut tätä mulle. Sen sijaan, että pyytäisin anteeksi sitä, kuinka oon johtanu harhaan ihmisiä sillä, että tää kaikki olis huomion takia, mä annan asian vaan olla. Mun mielestä mulla ei ole mitään anteeksi pyydettävää, en pyytäis teiltä anteeks, jos mun jalka olis murtunu, ja menisitte epäilemään sen olevan vain huijausta. Ajatelkaa niin. Mä tiedän, että ihmiset jotka on näin luullut, katuu sanojaan, ja tietää ettei tää oo mitään kulissia. Mut valitettavasti, voin sanoa, että on ihmisiä, jotka varmasti luulevat edelleenkin että mä haen vain huomiota.

Mulle tuli hirveen levee hymy kasvoille, kun rupesin miettimään ihmisiä, ja tapahtumia, jotka on lähipäivinä/kuluneen viikon aikana, saanu mut hymyilee. Mä haluan kiittää teitä kaikkia, siitä että ootte just tommosia, ja saatte mut ehkä hitusen, uskomaan seuraavaan päivään. Ootte te sit saanu mut nauramaan, tai tsempannu jaksamaan, niin kiitos. <3

Kiitos teille, Noona, Lilja, Oliver, Katri, Tekla, Nikita, Osmo, Oskari, Jasper, Rin, Valtteri, Eero + ehkä mun perhe?? :D

xoxo Vilja

Ahdistus

Minun pitäisi saada purettua ajatuksiani kirjottamalla... Istuin sängyllä mummolassa, selaten koneeltani jotain. Siskoni astelee huoneeseen, ja istuu pöydän ääreen tehden jotain -ei mitään hajua että mitä-. Tuo puhuu minulle jotain uudestavuodesta ja vain hymähdän, sillä olen hieman väsynyt. Siskoni nousee ylös, aloittaen minulle huutamisen, miksen voisi olla vain iloinen. Oispa se niin helppoa, että vois vaan olla iloinen. En mäkään oo onnellinen tän elämän kanssa. Minusta tuntuu etten kelpaa kenellekkään, en edes perheelleni. (26.12.2016)
----
Tiedättekö, kun on niitä hetkiä, että tuntuu kuin joku ymmärtäisi. Se on ihmeellinen tunne. Viimeiseen pariin viikkoon, en ole kunnolla ollut ulkomaailmassa sosiaalisesti kavereideni kanssa, paitsi yhden. Nautin todellakin hänen kanssaan olemisesta, aina kun olen hänen kanssaan, saan unohtaa muun maailman, ja vain nauraa sydämeni pohjasta. En ole hetkeen ollut niin iloinen. Tämä henkilö saa minut itkemään, ja nauramaan. Tämä henkilö, saa minut oikeasti iloiseksi. Kiitos siitä, luet sitten tätä tai et.
Kiitos kaikille ihmisille jotka olette tukeneet minua nyt hankalina aikoinani, olen kiitollinen, vaikka en sitä osaisikaan heti tilanteessa arvostaa. Mä oon vaan tosi väsyny. Mulla ei nykyään riitä voimia melkein mihinkään. Mä oon pahoillani et oon tämmönen, etten vaan voi olla ilonen. Tai nauttia elämästä.
On ihmisiä jotka ymmärtävät, on ihmisiä jotka yrittävät ymmärtää, ja on ihmisiä jotka eivät edes halua ymmärtää. Harmi vaan että on niin harva, jotka oikeasti tietäisivät miltä minusta tuntuu. Miltä se tuntuu, kun ainoa asia mitä mietit sängyssä pyöriessäsi, ja aamulla herätessäsi, on se että haluat kuolla. Se että tuntee olevansa liian huono tälle universumille.
Anteeksi.

Väsyttää

Näen päässäni kuvan, jossa olen kävelemässä ulkona, ja yhtäkkiä päätän hypätä junan alle. Tässä vaiheessa rukoilisin että joku tarttuisi käteeni ja halaisi, kertoen että kaikki paranee, mutta ei se niin mene. Aivan sama kuinka monesti kerrotaan että  yli 80% masennuksesta kärsivistä paranee, ja paranen, ja että tulen nauttimaan elämästäni blaablaablaa. En tule koskaan uskomaan että tästä on poispääsyä. Luuletteko että kun kerrotte mulle että voin lentää, otan siivet alleni ja lennän???

Sit mulle kerrotaan, että turhaan vihaan itteeni, että oon ihana ja kaunis, no jaa, miks sitten mua haukutaan, miks itte vihaan itteeni? Ja sit ku poika keneen oon ihastunu, sanoo että musta vois tykätä, jos oisin kauniimpi??? Ajattelitteko että mullakin saattais olla tunteet? Että tällasella rumalla, läskillä, vastenmielisellä idiootillakin, saattaa olla omia mielipiteitä, ja tunteita. No jaa, ette ilmeisesti. Aina kun ihastun johonkin, tai löydän ystävän, josta en halua luopua, yritän muokkautua rooliin, josta minussa pidettäisiin. Jos sanotaan että vihataan ihmisiä jotka tekevät näin ja noin, jätän huomaamatta ne asiat tekemättä, jotta olisin parempi ihminen muiden mielestä. 

Joo, kyllä, olen myös epäonnistunut elämässäni, sillä menetin opiskelupaikkani, ja haluan vain kuolla. Haluutteko sanoo jotain? Tulla kertomaan, kuinka minä haen huomiota tällä kaikella, kuinka voisin vain aamulla nousta ylös ja lähteä kouluun, opiskella kympin arvosanoin, hymyillä ja parantua masennuksesta, mennä kerran lenkille, ja laihtua ainakin 50% painostani, ajatella positiivisemmin ja päästä eroon ahdistuksestani. Fine, jos asia kuulostaa teistä helpolta, mut mun on pakko kertoo teille, se on kaikkea muuta kuin helppoa. 

Mä oon kohta kolme vuotta käynyt hoidossa, mä olen käynyt useamman kerran viikossa puhumassa asioistani, odottaen että joku päivä, tää paska ois ohi. Kolmen vuoden sisään, oon raapinut itseäni, viillellyt itseäni, hakannut itseäni, syönyt yliannostuksia lääkkeistä, polttanut itseäni, yrittänyt tappaa itseni, ja edelleen, ihmiset on sitä mieltä, että huomion takia. Tekeekö kukaan sitä huomion takia? Istuen siellä vessanlattialla, ottaen sen terän käteen, ja tehden haavoja itselleen, vuotaakseen verta, sen takia että saisi asialla huomiota muilta? Koska sit jos joku tekee sen huomion takia, pitää olla aivan vitun tyhmä, anteeks nyt vaan. Mä oon kolme vuotta yrittäny toivoa että masennus on sairaus josta voi parantua, mutta mä en jaksa enää. On monia jotka on tästä selvinny, ja tulee vielä selviämään, mutta mä en ole yksi heistä. Musta tuntuu että nyt on mun aika luovuttaa. Anteeksi.

???

Makaan raiteilla, ja mietin elämääni, en vain jaksa. Hetken päästä kulkisi juna, ja kaikki olisi ohi, kyllä, minun ei tarvitsisi jaksaa tätä paskaa enää. Pelkään mitä ihmiset ajattelevat minusta, olen vain huomionhakija, välitän vain itsestäni. Kuulen niin useasti kuinka, ''kaikki on hyvin,'' tai ''kaikki kyllä tulee olemaan paremmin,''. Ettekö tajua, asiat ei muutu, vaikka olenkin yrittänyt, olen nähnyt vaivaa, ja aina vain epäonnistun, ehkä sille on syynsä. Sydämeni hakkaa, mutta levollisesti ja olen koko hetkessä yllättävän rauhallisesti. Ajatuksissani kulkee ihmisiä, ja mietin mitäköhän he ajattelisivat jos tietäisivät ajatuksistani oikeasti.

Usein epäillään minun heittävän hauskaa vitsiä, mutta jostain syystä, saatan asiaan naurahtaa ja vain hymyillä. Ehkä en uskalla näyttää että olen valmis tappamaan itseni? Kuulen junan äänen, ja se rauhoittaa minua, levollinen hymy kaartuu huulilleni, ja pian tunnenkin maan allani tärisevän. Olenko valmis tähän? Odotanko salaa jonkun huomaavan minut, ja ojentavan kättänsä, vai haluanko eroon tästä maailmasta? En, en halua eroon maailmasta, enkä halua eroon ihmisitä elämässäni, rakastan jokaista ystävääni, ja läheistäni, joka seisoo vierelläni. En vain jaksa itseäni, enkä jaksa ajatuksiani. Kun aamulla herään, ja näen itseni peilistä, itken. Ainut asia mitä peilistä näen, on hirviö, jonkinlainen ruma monsteri, jolla ei ole oikeutta elää. ... Junan ääni kuuluu jo lähempää, ja pian saavuttaa minutkin. Levollisuus on laskeutunut maahan, ja taistelu itseni kanssa on ohitse. En tunne enää mitään, mutta voin vain kuvitella pienen hymyn kasvoillani. Anteeksi ajatuksistani, ja siitä että asia saa hymyn huulilleni.

Masennus on sairaus, jota vastaan taistelu vie voimia todella paljon. Yleensä jos tärkeä ihminen sairastaa masennusta, on todella hankala suhtautua asiaan. Itse sairastan masennusta, ja tunnen monia ihmisiä jotka sairastavat, tai ovat sairastaneet. Ihmiset, älkää pelätkö, vaan kerätkää rohkeutenne, ja käykää puhumassa näille vaisuille, ja maassa oleville ihmisille. Masennus ei tarkoita että ihminen olisi surullinen, ja ranteet veressä kulkisi kaduilla, ja vain makaisi kotonaan. Välillä se on hymyjä, naurua, hauskoja juttuja, mutta kaiken tuon alla, on haavoittuvainen sydän. Ota itseäsi niskasta kiinni, ja käy vaikka vain kysymässä ihmiseltä josta olet huolissasi, tai välität, miten hänellä menee, tai onko hänellä asioita sydämellä, joista hän haluaisi puhua. Kerro että olet hänen tukena. Vaikka vastapuoli ei uskoisi sitä, tai ei välittäisi, syvällä sisimmässään, hän on todella kiitollinen. Elämä ei ole ruusuilla tanssimista, eikä koskaan tule olemaankaan. Keep holding on! <3