Ahdistus

Minun pitäisi saada purettua ajatuksiani kirjottamalla... Istuin sängyllä mummolassa, selaten koneeltani jotain. Siskoni astelee huoneeseen, ja istuu pöydän ääreen tehden jotain -ei mitään hajua että mitä-. Tuo puhuu minulle jotain uudestavuodesta ja vain hymähdän, sillä olen hieman väsynyt. Siskoni nousee ylös, aloittaen minulle huutamisen, miksen voisi olla vain iloinen. Oispa se niin helppoa, että vois vaan olla iloinen. En mäkään oo onnellinen tän elämän kanssa. Minusta tuntuu etten kelpaa kenellekkään, en edes perheelleni. (26.12.2016)
----
Tiedättekö, kun on niitä hetkiä, että tuntuu kuin joku ymmärtäisi. Se on ihmeellinen tunne. Viimeiseen pariin viikkoon, en ole kunnolla ollut ulkomaailmassa sosiaalisesti kavereideni kanssa, paitsi yhden. Nautin todellakin hänen kanssaan olemisesta, aina kun olen hänen kanssaan, saan unohtaa muun maailman, ja vain nauraa sydämeni pohjasta. En ole hetkeen ollut niin iloinen. Tämä henkilö saa minut itkemään, ja nauramaan. Tämä henkilö, saa minut oikeasti iloiseksi. Kiitos siitä, luet sitten tätä tai et.
Kiitos kaikille ihmisille jotka olette tukeneet minua nyt hankalina aikoinani, olen kiitollinen, vaikka en sitä osaisikaan heti tilanteessa arvostaa. Mä oon vaan tosi väsyny. Mulla ei nykyään riitä voimia melkein mihinkään. Mä oon pahoillani et oon tämmönen, etten vaan voi olla ilonen. Tai nauttia elämästä.
On ihmisiä jotka ymmärtävät, on ihmisiä jotka yrittävät ymmärtää, ja on ihmisiä jotka eivät edes halua ymmärtää. Harmi vaan että on niin harva, jotka oikeasti tietäisivät miltä minusta tuntuu. Miltä se tuntuu, kun ainoa asia mitä mietit sängyssä pyöriessäsi, ja aamulla herätessäsi, on se että haluat kuolla. Se että tuntee olevansa liian huono tälle universumille.
Anteeksi.